Olin tänään Mamin eli mun isoäidin kanssa elokuvissa katsomassa Grace of Monaco. Tykkäsin ihan hirveesti! Rakastan elokuvia ihan yleisestikkin ja tyylinä pidän siitä kun kuvataan läheltä, niin että jokainen pienikin kasvonlihas on tärkeässä roolissa. Tai siis että ihan pienillä eleille saadaan siihen ruudulle välitettyä se tunne. Ja kaikki elokuvien äänet. Ihan pienikin ääni kuuluu, esimerkiksi kun kotiavaimen laittaa lukkoon, tai se kun kävelee ulkona kylmässä säässä ja hengitys salpautuu. Pidätte mua ehkä ihan pöhkönä, mutta ajattelen mun omaa elämää elokuvana. Tosi useasti tulee erilaisissa tilanteissa ajateltua, että "jos nyt tämä hetki olisi elokuvassa, niin taustalla alkaisi soida melankolinen musiikki", tai jotain muuta vastaavaa. Rakastan just niitä hetkiä. Sen hetken tuntee olon tosi ajattomaksi ja onnelliseksi. Oon todella naiivi ja sinisilmäinen, mutta musta se ei ole huono asia. Haluan uskoa, että kuten saduissa, myös elämässä jokainen saa onnellisen lopun tehtyään tarpeeksi töitä sen eteen. Oletteko te nähneet tuon kyseisen leffan? :)
Inke
Siis eikä, mulla on toi ihan sama juttu! Aina välillä tulee tunne et ''jos tää nyt olis leffa...'' ja muutenki just aattelee aina et lopulta kaikki menis hyvin vaikkei sitä koskaan tiiä mitä tulee käymään :D
VastaaPoistaJee hyvä meitähän on kaks sitten!:) mut siis joo vähän täs vanhetessa on ehkä se "onnellisen lopun" illuusio särkynyt, kun niin paljon kauheuksia lukee lehdistä ja näkee ihan omissa tuttavapiireissä yms. Mut haluan silti itse uskoa siihen, että mahdotonkin on mahdollista jos jaksaa toivoa :)
Poista